Just some (not so) deep shit

    Extempore-yökyläily rennon paidan ja kaupasta ostetun Pirkan hammasharjan ja Emman kanssa Sonjalla oli mun elämäni mielenkiintoisin ja hauskin kokemus vähään aikaan. Yökävely kuliksesta hertsikkaan ja takaisin päättyi aika jännissä merkeissä, kun soitin hätänumeroon ilmoittaakseni, että Itäväylällä käveli humalainen mieshenkilö. Häkessä kiittivät ilmoituksesta ja sanoivat lähettävänsä partion paikalle. Pakko sanoa, että en olisi ittestäni uskonut. Jännitän kaikkia vähänkin virallisia puheluja ihan hulluna. Viime viikollakin olin ihan kuset housussa, kun jouduin soittamaan mediakurssin lehtiartikkelidemon vuoksi MLL.n auttavien puhelinten vastaavalle. Eipä sekään puhelu loppujen lopuksi mikään vaarallinen ollut, ja kun haastattelu oli tehty, oli aivan voittajafiilis. Itsensä ylittäminen on parasta. Lopputuloksen mun ja Saara L:n pikkuartikkelista löydätte tästä. Tonne blogiin tulee muutenkin kaikkia meiän mediakurssien tuotoksia, saa seurailla vapaasti.

Mä olen niin loman tarpeessa. Ja pienen hemmottelun. Hiukset ja kulmakarvat ainakin saa vähän uutta väriä ennen kun me lähdetään Saksaan. Sen lisäksi aattelin "rentoutua" laskemalla matikkaa, että sais noi lyhyen matikan kurssit 2 ja 3 suoritettua tän vuoden puolella. Ja mieluiten mahdollisimman nopeasti, ettei ne "vaan jää". Sen lisäksi mun reseptivihko-projekti saa luvan edistyä seuraavan parin päivän aikana. Kaiken lisäksi mun pitäisi pakata tiistaiksi ja viimeistään keskiviikkona metsästää puuttuvat luettavat kirjat. Voisin jopa harkita, että lainaisin jotain muutakin luettavaa niiden äikän kurssin kannalta pakollisten kirjojen lisäksi. Oon nimittäin huomannut, että mitä vähemmän luen, sitä vaikeammaksi se tulee. Mun lukunopeus on hidastunut ja siihen maailmaan pääsy on vaikeampaa kuin ennen. Jatkuvasti pitää pitää silmällä puhelinta ja vastailla viesteihin. Pitää varmaan opetella uudestaan lukemaan.

Saman ilmiön huomasin teatteritunnilla, kun yritin alkulämpän jälkeen venytellä. Eihän mun jalat auennut enää millään mihinkään suuntaan. Turhauttavaa, koska venyttely on maailman ärsyttävintä puuhaa, mutta toisaalta tahtoisin olla notkeampi. Pakko kai se on sitäkin ruveta harrastamaan. Onneksi on myös niitä asioita, jotka ei mee huonompaan suuntaan kun ei tee mitään. Mulla oli tapana leikata hiukset aina niin lyhyeks, että ne sai sellaselle söpölle pikku tupsuponnarille. Eilen laitoin ponnarin pitkästä aikaa, ja vaikka laitoin sen suhteellisen korkealle, se ylsi mun selkään. Olin ihan ihmeissäni, ei sitä oo ees tajunnut miten paljon tää on kasvanut. Ikävä kyllä se, etten oo leikannut näitä pitkään aikaan, tarkoittaa myös sitä, että mun latvat alkaa mennä huonoksi. Joten tätäkin pehkoa pitäis pikkuhiljaa harventaa, en vaan tiedä millaiseksi. Voisin itseasiassa tehä sellaisen 'Story of my hair'-postauksen ja voisitte sen perusteella heittää mulle mielipiteitä! Toivottavasti en oo ainoa, joka odottaa innoissaan kuvia mun vanhoista hiustyyleistä!

SAARA